2009-01-23

L5. Blackout

Rööperi-elokuva herätti uteliaisuuteni. Millaisiahan suomalaiset elokuvat yleensä ovat? Ovatko ne hyviä, huonoja, tylsiä, mielenkiintoisia? Joten ajattelin sitten käydä katsomassa mahdollisimman monta kotimaista elokuvaa vuonna 2009.

JP Siili on ohjannut ja käsikirjoittanut elokuvan Blackout. Se kertoo sydänkirurgista, joka saa naulapyssystä päähänsä, makaa toista vuottaa koomassa ja herää. Menee sitten suoraan punttisalille ja kävelee reippaasti. Harvinaisen vähän vuoden makaaminen vaikuttaa sydänkirurgeihin.

Pää ei kirurgilla toimi. Muisti pätkii. Takaumina palaa mieleen mustavalkoisia kuvia. Niiden perusteella kirurgi ja hänen uusia muijansa alkavat selvitellä sairaalan arkistoista kuka on mahtanut naulata kirurgin pään. Tilanne kärjistyy: ensinnäkin kirurgi kiinnostuu uudesta muijastaan niin että jättää aiemman vaimonsa, joka on ministeri. Ilmeisesti kokoomuslainen.

Poliisit ovat ihan pihalla, autot yrittävät ajaa kirurgin päälle, eräs lääkäri hyppää katolta ja kuolee, uusi muija saa lapsen jne. Lääkärit haukkuvat ministerin. Jne. Lopussa leffaan ilmestyy uusi henkilö ja kirurgin henki on uhattuna. Lopussa paha saa palkkansa. Ministeri ei.

Semmoista. Jääkön tarkempi juonikuvaus muille. Arvosteluja lisää Kritiikkiportista.

Entä oliko leffa hyvä vai huono? Ei kumpaakaan. Suurimmaksi osaksi se oli sujuvaa viihdettä. Pari tähteä sille voisi antaa.

Katsottu: 22.1.2009, Kinopalatsi, Turku, yksin

2009-01-20

M1. Juutalainen museo / Berliini

Juutalaisessa museossa oli niin kuumaa ja kosteaa, että sieltä oli päästävä pois ennen kuin ehti näyttelyä katsoa.

Museo on erikoisessa salamanmuotoisessa rakennuksessa. Ne joille ei tullut liian kuuma ja jotka siksi kävivät pidemmällä salaman syövereissä väittivät että arkkitehtuuri ei kovinkaan hyvin sovi näyttelytilaksi. Tiedä häntä, kun en pitkälle päässyt.

Ehkäpä joskus kesällä uudestaan palaan näyttelyyn. Ehkäpä silloin museossa ei ole liian kuuma.

2009-01-19

L4. Futuro - A New Stance for Tomorrow ; Pori

Futuro oli 1970-luvun alussa Suomessa keksitty UFO:n näköinen muovinen maja. Elokuva kertoi majan keksimisestä ja melko säälittävistä kansainvälisistä myyntiponnisteluista. Ei ollut silloin vielä globaalisaatio riittävän pitkällä pienen firman Suomesta viedä tavaraa ympäri palloa.

Pori kertoo Porista. Kolmella tykillä kuvia (silloista, vesiputkista, ihmisistä, uimarannoista, taloista, vedestä) kankaalle. Samaan aikaan Circle soittaa mielenkiintoista (osittan improvisoitua) musiikkia. Mainio filmi, mainio musiikki. Lopuksi Circle soitti "yhden rokkikappaleen", joka oli erinomainen.

Jos Pori joskus vielä jossain esitetään, niin sinne on päästävä.

E1. Amorph!08 & Galleria Piippo

Muu ry järjestää joka toinen vuosi Amorph! taidatapahtumia. Viime vuonna (2008) teemana oli ollut suomalaisten ja ranskalaisten performanssitaiteilijoiden kohtaaminen tai jotain sinne päin. Itse tapahtumat olivat kesällä ja alkusyksystä. Ilmeisesti rahaa ja intoa oli jäänyt hieman yli ja Amorph!08:n loppubileet järjetettiin Gallerian Kalhama & Piipon 1-vuotispäivien yhteydessä.

Piipon galleria on hieno juttu. On kunnioitettavaa, että edes yksi IT-huumassa äkkirikastunut käyttää rahojaan taiteen edistämiseen (vaikka toki tavoitteena lienee rahojen lisääminen eikä mikään mesenaattimeininki). Tulee mieleen vanhan ajan patruunat.

Illan ohjelmassa oli neljä performanssiesitystä ja videoita Amorph!08-tapahtumasta.

Perfomanssi on hieno taiteenmuoto ja sillä on pitkät perinteet vaikkapa dadaistien kautta Berliinin alastontansseihin (Anita Berber) ja 1960-luvun Joseph Beyuesiin. Suomessa vaikkapa Roi Vaaran valkoisesta miehestä Irma Optimistin touhuihin. Hienoja juttuja, jotka ovat haastaneet sekä vakiintuneen järjestyksen että yleisön odotukset, usein jopa järkyttäneet, luoneet uutta todellisuutta.

Historia ei kuitenkaan takaa mitään. Piipon galleriassa esitetyt performanssit (Essi Kausalaisen "Still life/still live"-esitystä lukuunottamatta) olivat kesyjä. Niissä ei ollut mitään haastavaa provokaatiosta nyt puhumattakaan.

Mimosa Pale esitti teoksen "Retki mehujärvelle". Aluksi hän soitti sahaa, sitten pukeutui tyllihameen ja trikoopaidan yhdistelmään kiemurrellen. Kaatoi lasipinoon mehu, osa valui lattialle, osa jäi laseihin. Nosti hametta, piirsi tussilla hymyn kankkuihinsa, pyllisteli, joi pitkällä letkulla mehua laseista yleisölle pyllistellen.

Pessi Parviainen esitti nimettömän teoksen, joka koostui saksofonin töräytyksistä (jonkinlaista free jazz-musaa hitaasti esitettynä) ja oranssien pingispallojen heittelystä. En vieläkään ole ymmärtänyt mitä teos haki.

Juha Valkeapää esitti teoksen "Hit the curator". Siinä yleisö sai heitellä kuraattoria (Valkeapää) jäätelopalloilla rintaan, peffaan ja miehustaan. Jaa-a.

Haastavin ja mielenkiintoisin teos oli Essi Kausalaisen. Teos oli jo alkanut kun saavuin klo 17.45 ja jatkui 20.15 asti. Kausalainen oli ympäröinyt itsensä satunnaisilla tavaroilla ja kiemurteli hyvin hitaasti verkkosukissaan pää alaspäin tikapuilla (vinossa, noin 45 asteen kulmassa). Otsansa päällä hän kannatteli pientä kukkapurkkia, jossa kasvoi asparagus fern. Vähitellen Kausalainen valui tikkaita alas. Teos oli hyvin haastava, suurin osa yleisöstä ei edes pystynyt sitä seuraamaan. Tämmöistä lisää.

Provokaatiota. Munat paljaaksi ja yleisön sekaan kinaamaan!

5. Jalat edellä

Reidar Palmgrenin kirja on kertomus siitä, miten käy kun ei pidä huolta perheestään vaan huoraa lettipäiden kanssa eikä edes saa hoidettua töitään. Huonosti käy. Lapsille käypi kalpaten, vaimo jättää, asiakkaat pettävät eikä rakastajatarkaaan halua enää tavata.

Mielihän siinä järkkyy ja tulee kiusattua viattomia elektroniikkakauppiaita.

Että semmoista. Kirja on enemmänkin elokuvakäsikirjoitus kuin romaani. Se ei kerro mitään uutta eikä valaisevaan elämästä eikä ihmisyydestä eikä maailmasta. Tarina on tuttu. Toki tarina on sujuvasti kerrottu.

Päähenkilö Risto (juristi) on kuin suoraan Hotakaisen romaaneista. Ressukka, joka ei osaa pitää asioitaan järjestyksessä vaan painaa ympäriinsä munaohjauksella ja harmittelee että kohta tulee pieru. Suomalaisessa veijariromaaniperinteessähän on tapana kertoa lukijalle tarkasti päähenkilöiden ruumiintoiminnoista. Erityisesti ruuansulatuksen osalta. En ymmärrä miksi. Pieru pyrkiminen ilmoille ei kuvaa ketään eikä kerro mistään mitään.

Onneksi kirja ei ole paksu eikä siitä ihan jokaista sivua tarvitse edes lukea. Osa tarinasta ja kerronnasta kun on niin ennalta-arvattavaa.

Luettu 18.1.2009

Omistaja Kaupunginkirjasto.

Otava, 951-1-17192-5

L3. Painija (Wrestler)

Tarina on tuttu monista muista elokuvista. On kehäraakki, jonka parhaat päivät ovat takana. Painiuran aikana ei ole tullut hankittua muuta ammattitaitoa. Kroppa alkaa vanhentua, maineestakin on jäljellä vain 20 vuotta vanhat huippuhetket. On tullut sössittyä ihmissuhteet, tytär ei halua tavata eivätkä naisjututkaan kovasta yrityksestä huolimatta oikein luista. Paitti kännissä ja väärien naisten kanssa kumisaappaat jalassa. Noloa, surkeata. Asuntona on asuntovaunu, jonka oven vuokraisäntä on teljennyt maksamattomien vuokrien takia.

Mutta kun ei muuta osaa, niin painia pitää. Vaikka sitten välillä sydän prakaa ja lääkäri kieltää. Sehän ei kovia jätkiä epätoivoisia estä, hidastaa vain.

Että silleensä. Ei siis mitään uutta tarinaa.

Painikohtaukset ovat myös hyvin tehtyjä ja vastenmielisiä. Veri lentää ja virtaa. Välillä oli suljettava silmät tai ainakin otettava silmälasit pois.

Elokuvasta on kohuttu paljon eri lehdissä. On kerrottu, että pääosaa esittävä Mickey Rourke oli itsekin välillä pohjalla. Nyrkkeilyura ei tuonut mammonaa, vaimot vaihtuivat ja asuntonakin oli ei nyt sentään asuntovaunu vaan kaksio. Onhan semmoinen ihan luokatonta USA:ssa. Kartano sitä olla pitää.

Tämä hehkutus Rourkesta sotkee koko elokuvan. Rourken esittämä kehäraakki ei ole uskottava, koska Rourken ja päähenkilön tarinat menevät keskenään sekaisin. Rourke kyllä esittää väsynyttä ja lyttyynlyötyä miestä hyvin ja puuskuttaa kuin rikkinäinen veturi.

Jos tarinaa ei katso kertomuksena painijasta ja hänen kamppailustaan ikääntymistä vastaan, sen voi nähdä kuvauksena köyhyydestä ja sen aiheuttamista nöyryytyksistä. Sekä painija että hänen ystävänsä ikääntyvä strippari ovat ilmeisen köyhiä, ostavat tavaransa käytettyjen tavaroitten kaupoista, ajavat ikivanhoilla autoilla. Viihde ei elätä saati rikastuta tekijöitään vaan areenoitten omistajia. Epätoivo kasvaa iän mukana. Saapa nähdä millaista epätoivoa ja nöyryytyksiä talouden lama (joka kestänee pitkään) aiheuttaa: kuinka moni epätoivoinen jää kiertämään strippaustankoa ja roikkumaan köysissä.

Katsottu yksin Kinopalatsi 2 18.1.2009

2009-01-18

4. Paholainen ruumiissa

Mitä on rakkaus? Mitä se teettää ihmisellä? Mitä on petos? Kuka pettää ja ketä? Entä oikeuttaako sota petturuuden rakkaudessa?

Näitä ajattomia kysymyksiä käsittelee Raymond Radiguetin vuonna 1923 kirjoittama "Paholainen ruumiissa". Kirjan päähenkilö on 16-vuotias lukiolainen, joka viettelee 19-vuotiaan naisen. Tai päinvastoin. Nainen on kuitenkin jo kihloissa ja menee naimisiin. Aviomies joutuu länsirintamalle, onhan sota juuri alkanut. Lemmenpari alkaa tapailla toisiaan ensin salaa ja sittemmin melko avoimesti. Käy niin kuin käy kun ei harrasteta turvaseksiä. Lopuksi osa päähenkilöistä kuolee, osa jää väärän tietoisuuden valtaan sukulaisuussuhteiden osalta ja osa resignoituu.

Semmoinen tarina. Ei erikoinen, mutta hyvin kirjoitettu. Ikiaikaisten kysymysten lisäksi kirja kertoo 1920-luvun porvareitten etikettisäännöistä, lasten ja vanhempien suhteista.

Ainoa mikä kirjassa häiritsi on päähenkilön tarkkanäköisyys, pettämätön muisti ja 16-vuotiaaksi hieman liian kehittynyt juonimisen taito. Tämä ongelma johtunee rakenteesta. Kirja kun on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa, mikä on aina vaikea valinta. Tämän osoittaa vaikka se, että saman ongelma vaivaa vaikkaka Siri Hustedtin kirjoja.

Luettu 18.1.2009, omistaja Kaupunginkirjasto.

3. Reitari

Rosa Liksomin Reitari kertoo Reidar Särestöniemen  eli Reitarin tarinan. Reitarihan oli sodan jälkeisten vuosikymmenten tunneituin lappalainen taiteilija. Liksomin kirjan tyylilajina on fantastinen karnevalismi ja se on kirjoitettu Lapin murteella. Lapiksi pelkääminen on pölkäämistä ja hullut lienevät pörröjä.

Kirjassa on useita kertojia Reitarin lisäksi. Äiti Alma kertoo lappilaisten ankarasta elämästä, naiivista uskonnosta, ja Reitarin omituisista tavoista (hän muun muassa pölkäsi talvea niin ettei juuri sängystä noussut ennen jäiden lähtöä). Reitarin veljet kertovat omalta kannaltaan. Tärkein kertoja on kuitenkin Kuljujätkä, joka ilmeisesti on normaalin kaikkitietävän kertojan sijaisena.

Kirja etenee kronologisesti Reitarin vanhempien tapaamisesta Reitarin aikuisuuteen, vanhempien kuolemaan ja Reitarin yksinäisyyteen. Elämänsä aikana Reitari ehtii moneen: opiskelemaan Helsingissä ja Leningradissa, maalaamaan sata tai pari sataa taulua valmiiksi hetkessä aina kun rahat alkavat käydä vähiin (ja usein ne käyvät, koska Reitari on kova poika juhlimaan, ajamaan taksilla ja lentämään lentokoneella sinne tänne), kuskaamaan Timo K. Mukkaan ja Kalervo Palsaa mukanaan ties minne, polttamaan ainakin pari ateljeetaan, saunomaan Kekkosen kanssa. Reitarilla menee hyvin kunnes äiti kuolee ja osa palvelijoista ja veljistäkin muuttaa pois. Sitten tulee suru.

Mutta ennen surua Reitari järjestää raamatulliset bileet. Bileet kestävät 6 päivää. Viinaa juovat kaikki mahdottomasti, nuotioon heitetään halkojen lisäksi vällyt ja viltit, pakkasessa peuhataan ilman vaatteita ja nussitaan minkä vaan keritään. Lopuksi sitten on aika polttaa ateljee.

Reitarin hahmossa on paljon samaa kuin Salaman kirjoissa esiintyvässä alter egossa. Ollaan niin rehvakkaita, juodaan, läträtään, naidaan ja riidellään. Sitten taas kadutaan, kuntoillaan, maalataan/kirjoitetaan, ja kaivataaan äitiä. Aika ressukoita. Me suomalaiset miehet.

Luettu 16.-17.1.2009, omistaja Kaupunginkirjasto

2009-01-15

L2. Burn after reading

Ilmeisesti kammottavat kampaukset ovat tulleet jäädäkseen Coenin veljesten elokuviin. Linda, kuntosaliohjaaja joka sotkee omien asioidensa lisäksi myös jopa CIA:n pomojen päät, on "No land for old men"-leffan päähenkilön vastakohta. Paitsi tukastaan.

Elokuva kertoo ihmisistä, jotka pinnallisuuttaan ja pitkästyneisyyttään ryhtyvät huijaamaan toisiaan ja itseään. On kaksi pariskuntaa, joiden avioliitossa uskottomuus on päässyt valloilleen. On kuntosaliohjaaja, joka haluaa neljä erilaista kauneusleikkausta vaikka ainoastaan tarvitsisi tukanleikkuun. On työnsä menettänyt agentti ja naisten huijaamiseen keskittynyt ex-poliisi (George Clooney, jonka huijaukset menevät pieleen ilman 10 apuria). Ainoa normaali hahmo on Richard Jenkinsin esittämä Ted.

Juonen voi lukea vaikka Wikipediasta.

Näyttelijät ovat kauttaaltaan mainioita. Clooneyn esittämä hurmuri

kuin ammattiaan vaihtanut Paul Krugman. Jopa Prad Pitt onnistuu hyvin tyhjäpäisen kuntoilufriikin (joka jopa ajaa fillarilla!) esittämisessä. Pääosan Linda (Frances McDormand) on ehkä heikoin - ehkäpä juuri kampauksensa tekee hänestä aavemaisen ja epäuskottavan.

Tämmöiset komediat ovat mitä parhainta viihdettä. Viihteen lisäksi Coenien elokuvissa on yleensä jokin sanoma, mutta en koskaan oikein ymmärrä mikä se on. Kyynisiä ne ainakin ovat.

No, olkoon sanoma vaikka että kyynisten ihmisten olisi parempi olla menemättä naimisiin. Ainakin USA:ssa jossa eroaminen näyttää vieläkin vaativat vakoilua, lakimiehiä ja huijaamista. Eläsivät ihmisiksi vaikka avoliitossa. Säästyisivät paljolta harmilta.

Ohjaus: Ethan ja Joel Cone

Katsottu yksin / Maxim, Helsinki

2009-01-12

L1. Rööperi

L1. Rööperi

Jaahas. Tuli sitten mentyä leffaan. Ajattelin näet sivistää (tai pitkästyttää) itseäni käymällä katsomassa kaikki uudet suomalaiset leffat vuonna 2009. Vaihtelua sekin.

Ekbergillä istuin ja lueskelin Anita Berberin elämänkertaa. Ajattelin, että Aleksi Mäkelän Töm Sjöbergistä ja muista pikkurikollisista 60- ja 70-lukujen Rööperissä sopisi tunnelmaan. Olihan 20-luvun Berliinissäkin aika villi meno.

Rööperin meno oli kyllä hieman tylympää ja rumempaa kuin 20-luvun Berliinin. Eikä leffassa ollut edes alastomia ihmisiä vaikka päähenkilö oli oleviaan pornokauppias. Höh! Mutta ahkerasti päähenkilöt möivät pimeätä viinaa, mätkivät kilpailijoitaan turpaan, saivat itse turpaansa. Rikastuivat, järjestivät isot bileet, ostivat hienon asunnon, joutuivat vankilaan, avioituivat, vaimo tappoi itsensä jne jne. Eli aika ennalta-arvattavaa koko juttu. Vaan niihän elämä yleensä on ja pikkurikollisten luusereitten sitäkin enemmän.

Leffasta sinänsä on kirjoitettu paljon arvosteluja. Niissä kaikissa väitetään, että leffa oli liian pitkä ja että Jasper Pääkkönen ei ole mistään kotoisin. Olen samaa mieltä. Mutta varsin hyvää viihdettä leffa kuitekin tarjoaa ja Samuli Edelmanin näyttelemistä on aina ilo katsella. Kunhan ei ryhdy laulamaan virsiä. Tai edes näyttelemään virsien laulamista.

Leffan jälkeen olen entistä tyytyväisempi, etten ole koskaan rötösten polulle lähtenyt. Se on äiteen ansiota. On rikollisen elämä sen verta surkeata ettei minusta siihen olisi.

Teatteri: Tennispalatsi 1

Ohjaaja Aleksi Mäkelä

Pvm: 11.1.2009

Yksin.

2. Berliinin matkaopas

Nuori mies muuttaa Berliinin hetimiten muurin murruttua. Mies on venäläinen ja jostakin kumman syystä jää pysyvästi Berliinin. Oppii kielen, toimittaa ties mitä sekavaa televisiossa, ryhtyy kirjoittamaan kirjoja ja päätyy "tämän hetken tunnetuimmaksi berliiniläiseksi kirjailijaksi". Itse kyllä luulisin Berhard Sclinkin olevan tunnetumpi, mutta mitä minä tunnetuista tiedän.

Vanhana hippinä ja itäblokissa laajasti matkanneena sen sijaan tiedän, että Kaminerin tapa kirjoittaa on sekä hauska että vääräleukaisen tosi. Mieshän on kirjoittanut kirjan, jonka pitäisi kertoa Berliinistä, mutta joka kertookin lähinnä Kaminerista itsestään, hänen nuoruudestaan NL:ssa ja noin ylipäätään synkistä jutuista. Mutta toisaalta kaikki mitä Kaminer kertoo NL:sta tuntuu jotenkin liiankin tutulta. Eikös meidän itärajamme pitänytkään 70- ja 80-luvuilla loikkareiden lisäksi kulttuurisia vaikutteita? Miksi tunnistan muistojemme yhteneväisyyden?

Pidän Berliinistä hurjasti. Haluan muuttaa sinne, ryhtyä tanssimoguliksi ja tunnetuksi berliiniläiseksi kirjailijaksi. Ehkäpä siksi Kamineerin kirja tuntuu tutulta, kuin omalta päiväkirjalta, sellaiselta 4 tuopin jälkeen kirjoitetulta.

Ai mistäkö kirja tarkemmin kertoo? Muodista, sivistyksestä, rikollisuudesta yms. Rikollisuudesta tosin ei niinkään Berliinissä vaan Lissabonissa. Jos ymmärrätte.

Lukekaa ja naurakaa. Sitten voittekin lainata kirjastosta Hrabalin teoksia. Tai painua oluelle. Berliiniin.

"Berliinin matkaopas - uteliaalle matkalijalle" (Ich bin kein Berliner, ein Reisefurer fur faule Touristen) Wladimir Kaminer Sammakko, Turku, 2008 ISBN: 978-952-483-079-9

Muita arvioita:

http://www.rantapallo.fi/matkakirjat/berliinin-matkaopas-uteliaalle-matkailijalle/

http://www.sammakko.com/index.php?option=com_content&task=view&id=70&Itemid=1

Luettu tammikuussa 2009 Berliinissä.

Oma kirja. Joululahja S:ltä.

1. Berliinin muuri

Mikäpä olisi mielenkiintoisempaa kuin lukea hyvin kirjoitettu kirja Berliinin historiasta samalla kun nauttii oluesta eri Kneipeissa eri puolilla Berliiniä. Koska kirja kertoo Berliinin historia muurin ja sitä edeltäneiden (ja osin siihen johtaneiden) tapahtumien kautta, lienee syytä mainita, että pääosin pysyttelimme itäisellä puolella. Siellä kun ovat parhaat ja halvimmat trendimestat.

Taylorin kirja kertoo Berliinin historian 1000-luvulta alkaen. Käy hyvin ilmi, että Berliinin tienoilla ei ole koskaan ollut pitkään rauhallista. Erilaiset valloittajat ovat valloittaneet kaupungin monta kertaa ja samalla pitäneet huolen siitä, ettei kaupunki ole ylen määrin päässyt vaurastumaan. Tämä tietenkin ennen 1800-luvun nousukautta ja teollistumista.

Mutta muureja ovat osanneet rakentaa ennenkin. Ennen ne vain eivät jakaneet kaupunkia vaan ympäröivät sitä. Muurin raosta paenneet (lähinnä sotilaat, joita huonosti kohdeltiin) otettiin kiinni ja pantiin lihoiksi.

Asiaan. Kirjan mukaan Itä-Saksa rakensi muurin, koska ei pärjännyt talouskilpailussa Länsi-Saksan kanssa. Alunperinhän oli tarkoitus, että Berliinissä ei muuria olisi vaan Berliini olisi miehittäjävaltioiden jakama kaupunki, jossa (ainakin osittain) asukkaat saisivat matkustaa sektoreiden välillä töiden ja tavaroiden ja sukulaisten yms perässä.

Vaan eipä siinä niin käynyt. Jo 1950-luvulla Itä-Saksan talous alkoi hyytyä ja koko maa pysyi pystyssä vain ja ainoastaan Neuvostoliiton tuella (sekä sotilaallisella että taloudellisella). NL:lle Itä-Saksa oli tärkeä strateginen alue länsivaltojen vieressä. Tästä syytä NL oli valmis jatkuvasti tukemaan Itä-Saksan joltisenkin turhan stalinistisia johtajia. Johtajat muuten eivät asuneet Berliinissä vaan omalla muurin ympäröimällä alueellaan 35 km Berliinistä pohjoiseen. Siellä ne nauttivat eduistaan ja kyräilivät toisiaan. Hauskaa ei kuulemma ollut. Vaan harvoinpa totalistarisissa valtioissa on johtajilla kovin hauskaa. Aina pitää pelätä pallien puolesta.

1960-luvulla tultaessa Itä-Saksan talous oli huonossa jamassa. Valuutta oli heikko verrattuna D-markkaan. Tämä houkutteli kansalaisia lähtemään maasta. Muurin rakentamiseen mennessä maasta oli jo muuttanut pari miljoonaa (17 miljoonasta). Eihän semmoinen vetele, koska lähtijät olivat yleensä vielä ns. parempaa väkeä.

Muuri oli siten ratkaisu, joka oli välttämätön. Jos muuria ei olisi rakennettu, Itä-Saksa olisi vähitellen tyhjentynyt. Ja talousjärjestelmän surkeus olisi käynyt kaikille ilmeiseksi. Muillekin kuin Kennedylle, joka kirjoitti Brantille

"Rajan raaka sulkeminen on raikuva tunnustus epäonnistumisesta ja poliittisesta heikkoudesta ja sellaisena NL:n linjaratkaisu, jonka ainoastaan sota voisi peruuttaa. Ette te emmekä me eikä kukaan liittolaisemme ole koskaan ehdottanut, että miedän olisi tämän asian vuoksi aloitettava sota".

Kennedylle ja muille länsivaltioiden johtajille oli siis jo vuonna 1961 selvää, että NL oli epäonnistunut ja heikko. Suomessahan moista ei voitu ajatellakaan - ainakaan ääneen. Olisi mielenkiintoista lukea Kekkosen päiväkirjoista miten hän suhtautui asiaan.

Se analyysistä. Kirja on hyvin kirjoitettu, kertoo yhden tulkinnan Berliinin muurin synnystä ja kaatumisesta. Kaatumisen muistan itsekin hyvin, koska matkustelin samoihin aikoihin eri puolilla Unkaria ja Tsekkiä. Molemmissa maissa oli paljon itäsaksalaisia matkalla Unkarin kautta Itävaltaan ja Saksaan. Silloin ymmärsin jopa minä kommarisysteemin lopun olevan likellä (huomattakoon että ulkoministeri Väyrysen samoihin aikoihin valmistuneessa väikkärissä taitaa lukea jotain päinvastaista - noin 28 vuotta Kennedyn kirjeen jälkeen. Ja Väyrynen on vieläkin mukana politiikassa. XXX meitä varjelkoon).

Kirjassa on myös vallan mainioita kertomuksia erilaisista muurin yli, ali ja sivuitse tehdyistä paoista.

"Berliinin muuri - 13. elokuuta 1961 - 9. marraskuuta 1989" (The Berlin Wall etc) Frederick Taylor WSOY, Juva, 2008 ISBN: 978-951-0-33128-6

Muita arvioita:

http://blogcritics.org/archives/2007/10/16/190215.php

http://www.aarpmagazine.org/books/berlin_wall_review.html

Amazonissa: http://www.amazon.com/Berlin-Wall-World-Divided-1961-1989/dp/0060786132

Luettu: tammikuussa 2009 Berliinissä

Omistaja: Kaupunginkirjasto